Hevonen oli ennen maatalouden tärkein kotieläin. Melkein kaikki raskaimmat työt tehtiin aina hevosilla. Kesällä ja talvella tarvittiin aina hyvää ajohevosta, joka oli tietenkin rauhallinen ja kiltti luonteeltaan sekä voimakas ja hyvätapainen ajettaessa. Nykypäivänä, kun motorisointi on syrjäyttänyt hevosen maataloudessa, ei ole muita kuin lemmikki-, huviajelu- ja ratsastushevosia toisilla ja sitten ravihevosia, joka ala on aivan oma maailmassa.
Tyrväällä isälläni oli aina vähintään kaksi, monesti jopa kolme tai neljäkin hevosta ja yksi niistä oli tietenkin tamma, jolla hän teetti varsoja. Vapun aikoihin keväällä niitä varsoja syntyi ja se olikin meille mukuloille tärkeä tapahtuma. Kun omisti hevosia ja niillä ajettiin, niin yksi hoitomuoto oli sekin, että ne kengitettiin vähintään kaksi kolme kertaa vuodessa. Keväällä lyötiin sileät kesäkengät ja syksyllä talvikengät, joihin sai ruuvata jäähokkeja. Isäni kengitti nuorempana itse hevosensa, mutta vanhempana hän vei ne käsiteltäväksi Westergrenille, joka oli kengitysseppä, kuten Olavi Korpela täällä Kylmäkoskella.
Kaikkeen sitä oppii, jos haluaa, ja kyllä minäkin isän kanssa yhdessä kengitin monet hevoset. Isällä olikin kunnon työkalut eikä kukaan saanut mennä pitelemään tarvikkeita hänen kengityspakissaan. Pakissa oli laatikoissa naulat ja hokit, kahdet vasarat, joissa ei saanut olla piikkejä, kotkausrauta, kunnon raspi, tavallinen puukko sekä pyöreäpäinen kavionvuolupuukko, terävät hohtimet sekä pajapihdit ja moska, jos tarvitsi kenkiä ahjossa lämmittää. Hevosten kengät olivat sitten asia erikseen. Oli normaaleja hevosia, joiden kaikissa jaloissa oli samansuuruiset kolmoskoon kengät, mutta suurilla hevosilla etujaloissa tarvittiin viiden ja kuudenkin numeroisia kenkiä. Lisäksi kunnon kengitysseppä kuumensi ja takoi kengät juuri sopiviksi hevosen kavion mukaan.
Täällä Simolassa oli minulla kuusikymmenluvulla kolmekin hevosta: Lento ja Poku sekä kotoa tuotu nuori Poiju, joka oli aika vireä ja nopean miehen kengitettävä. Lento oli vanhempi niin sanottu naisten lypsyhevonen, hyväluonteinen ja kiltti, joka piti kengitettäessä jalkansa polvella eikä painanut päälle, mutta Poku ja Poiju meinasivat joskus rimpuillakin. Siksipä monesti käytinkin vierasta seppää kotona, kun Taipaleella ei ollut kuin hitsausseppiä. Niin Aalto tuli Urjalan Huhdista kengittämään. Kun minulla ei aina ollut uusia kenkiä varastossa niin rupesin soittelemaan Olavi Korpelalle Kurisjärvelle, ja hän tuli omalla autolla ja toi kengät tullessaan.
Korpela olikin kokenut sotaveteraani ja seppä, jolla taidot olivat hanskassa. Ei tainnut olla niin vikuria hevosta, etteikö hän olisi kenkiä kavioihin saanut. Olavilla oli omat konstinsa, mutta eivät meidän hevoset konsteja tarvinneet, paremmin ne vierasta miestä tottelivat kuin minua. Korpela sytytti ahjoon aina valkean kun pajassa kerran oltiin ja takoi kengät kavioon sopiviksi, ettei tarvinnut ”kuten talvisodassa korpikuusen alla kylmiltään lyödä kenkiä hevosten jalkoihin”, kuten hän sanoi. Olavilla oli myöskin vitsikkäät puheet. Kerran oppipoika tuli häneltä kysymään, että kuinka se mestari ne naulat ”kotkaa”, kun itse löi nauloja näkymättömiin kavioihin. Olavi sanoi kyllä huomanneensa hevosen aristelun ja jatkoi, että sinähän taidatkin olla kirvesmies, kengittäjän naulat tulevat aina terävä pää edellä lyöjäänsä katsomaan.
Kyllä Korpela oli jo ammattiseppä nuorena, homma oli hanskassa eikä kavioissa, kun hän parhaana talvisodan päivänä metsikössä kuusten alla kengitti kuusitoista hevosta talvikenkään aamuksi suurten tykkien eteen valjastettaviksi. Ei ollut nuorikaan seppä päässyt aamulla korsun punkasta ylös kuin selkä pahasti väärässä. Herrat vain kyselivät, olivatko hevoset jo valmiina lähtöön, mutta Olaville ei virkattu mitään paitsi apumies, joka oli sepän hanslankarina. Korpela kehui kokeneensa sodassa kovia niin kuin moni muukin, mutta totesi, että silloinhan oltiin nuoria ja notkeita kuin katajainen vitsa.
Meidän hevoset Olavi kengitti hätäpikaa, mutta ihmisten lämminverihevosia hän ei enää vanhempana työstänyt kun ne ovat välillä liian riuskoja ja äkkipikaisia. Työnsä päätteeksi seppä pisti sitten lauluksikin, kuin leikkimielellä: ”Puuseppää aina tarvitaan mutta kyllä yhtä moni isäntä on häntäkin tarvinnut kun on ollut hevosista kyse, eikä moni enää osaisikaan kengittää”, virkkoi Korpela.
Sotaveteraanien ja reserviläisten juhliin ja kokouksiin seppä Korpela oli aina kutsuttuna ja innokkaasti myöskin osallistui. Kerran Esko Soinin kanssa vitsailtiin, kun Olavilla oli kaikki kolmen sodan kunniamerkit ja ansioristit rinnassa, että ”yksi merkki sinulla pitäis vielä olla, jota ei muilla olekaan, nimittäin hevosenkengän muotoinen alasimella varustettu kengityssepän merkki”.
Hyvä kengitysseppä oli ennen vanhaan arvostettu ammattinsa osaaja ja on sitä vielä tänäkin päivänä. Kiitokseni edesmenneelle veteraani Olavi Korpelalle.
Muisteli Simolan isäntä, Pentti Rahkila.
