”Olipa ihana suihku! Niin lämmin ja niin virkistävä. Nyt jaksaa taas nauttia auringosta ja tuulenvireestä”, sanoo mustikanvarpu itseään venytellen ja kurotellen kohti taivasta.
”Olen täysin samaa mieltä. Suihku teki tosi hyvää. Minun lehteni aivan kiiltävät auringossa, näetkö?” juttelee puolukanvarpu mustikalle.
”Näenhän minä, mutta ainahan sinun lehtesi ovat kiiltävät ja kauniit. Toista ovat minun lehteni – ne ovat karkeat ja ne eivät kiillä juuri koskaan. Ja kaiken lisäksi ne putoavat talveksi pois ja sitten minä saan hytistä koko pitkän talven odotellen kevään tuloa ja lämpöä”, vastaa mustikka hiukan kateellisena ja ehkä katkeranakin.
”Kuulehan nyt ystäväni… Vaikka minun lehteni kiiltävätkin, niin sinun marjasi ovat makeita ja mehukkaita, kun taas minun marjani ovat happamia ja joskus jopa kitkeriä”, koettaa puolukanvarpu lohduttaa mustikkaa.
”Ehkä se on niin, mutta molemmista meistä tulee oikein hyvää hilloa”, sanoo mustikanvarpu jo hymyillen.
”Tosi on!”, vastaa puolukka hiljentyen saman tien kuullessaan lähestyviä askeleita ja kuiskaa heti perään mustikalle:
”Hys! Joku tulee! Jatketaan jutustelua myöhemmin. Nyt näytetään vain kauniilta.”
Molemmat sekä puolukka että mustikka oikaisevat vartensa ja näyttävät parhaat puolensa auringonpaisteessa.
Metsä tuoksuu alkavalta kesältä. Hetki sitten lakannut sade on saanut kaiken kimmeltämään auringon valossa. Auringon säteet puikkelehtivat kilpaa puiden lomasta tavoitellen varpuja ja sammalta. Myös kivet ottavat osansa auringon valosta ja näyttävät kiiltäviltä ja puhtailta sateen jälkeen.
Henni ja Hetti astelevat metsässä hyväntuulisina hyräillen.
”Hyvä, kun emme laittaneet tennareita jalkaan, vaan huomasimme laittaa saappaat”, huudahtaa Hetti.
”Niin, vaikka ainahan me laitamme saappaat jalkaan, kun lähdemme metsään. Äiti on aina sanonut, että metsässä on turvallisempaa kulkea saappaissa kuin tennareissa”, korjaa Henni Hettiä.
”Katso, kuinka kauniita nuo puolukan- ja mustikanvarvut ovat. Näyttää aivan kuin ne kaikki tanssisivat samassa tahdissa. Ja tiedätkö mitä? Ihan kuin voisin kuulla niiden hyräilevän…”, sanoo Henni.
”Ole hetki hiljaa, niin minäkin koetan kuulla”, pyytää Hetti ja hetken päästä hän jatkaa: ”Ihan totta! Minäkin kuulen sen. Ne hyräilevät jotakin kaunista ja kesäistä kappaletta.”
”Kummastako sinä tykkäät enemmän mustikoista vai puolukoista?” kyselee Hetti ja Henni vastaa heti ”Mustikoista tulee ihana mustikkapiirakka ja puolukkahilloa ilman ei voi syödä mustaamakkaraa. Minä siis taidan tykätä kyllä molemmista.”
”Niin muuten minäkin!” sanoo Hetti vesi kielellään.
Vähän matkan päässä kulkee tie, jota Henni ja Hetti eivät ole huomanneet. Oikeastaan he eivät kiinnitä siihen mitään huomiota, kun se on niin pieni. Läheltä katsottuna se on kuitenkin iso valtatie, jossa on ruuhkaa. Tie on muurahaisten tie ja he ovat täydessä työn touhussa. Äskeisen sateen jälkeen on kovasti kurottavaa, että he pysyvät päivän aikataulussaan.
”Katsokaa! Tuolla on taas kaksi ihmistä! Kaivakaapa megafoni esiin, että voimme varoittaa heitä meistä”, sanoo eräs muurahaisista ja megafonin saatuaan se alkaa huutaa niin lujaa kuin pystyy kovaäänisen kautta: ”Hei te siellä! Varokaa, ettette astu meidän päällemme! Huhuu! Kuuletteko te?”
Henni ja Hetti hiljenevät ja ihmettelevät ääntä, jonka äsken kuulivat.
”Kuulitko sinäkin sen – ihan kuin joku olisi varoittanut, ettemme astu päälle!” kuiskaa Henni.
”Kuulin ja katso – tuossa menee muurahaisten tie. Ja tuossa joku koettaa huutaa meille”, huomaa Hetti.
”Mennään varovasti tästä yli, ettemme astu heidän päälleen. He ovat selvästi matkalla tuonne keolle”, sanoo Henni ja osoittaa puun juurella olevaa mahtavankokoista muurahaiskekoa.
Muurahaiset huokaavat helpottuneina, kun selvisivät tällä kertaa säikähdyksellä. Sitten he jatkavat kiireesti töitään. Kotikeossa käy kova kuhina ja väki näyttäisi kulkevan sinne tänne päämäärättömästi. Oikeasti he jokainen tietävät tarkalleen, mihin ovat menossa.
Tytöt jatkavat reippailuaan metsässä. Musti Korppinen on jo kaukaa nähnyt heidät. Hän oli juuri ajatellut tyttöjä ja yhtäkkiä he olivatkin siinä. Musti kaartelee puiden lomasta Hennin ja Hetin luo ja laskeutuu heidän viereensä.
”Hei Musti! Mitäs sinulla on suussasi?” kysyy Hetti.
”Kraa, tytöt! Löysin hauskan oksan tuolta kauempaa metsästä ja muistin, kuinka te tykkäätte kerätä kaikenlaista täältä. Kävisikö tämä kokoelmiinne?” huudahtaa korppi.
”Onpa se hieno! Se näyttää aivan käärmeeltä – melkein olisin voinut luulla sitä oikeaksi”, sanoo Henni.
”Oletko aivan varma, ettei se ole oikea?” kysyy Hetti hieman peloissaan.
”Olen varma. Ei se ole oikea, se on vain hassu oksa!” sanoo Musti.
”Kiitos, Musti! Otamme tämän mielellämme”, sanoo Henni ja laittaa oksan reppuunsa.
”Me olemme matkalla tuonne ladolle. Lähdetkö mukaan?” kysyy Henni vielä Mustilta.
”En ehdi nyt. Olen menossa vierailulle ystäväni luo, mutta kiitos kysymästä!” huudahtaa Musti Korppinen nousten lentoon ja huikkaa vielä korkeuksista: ”Viekää terveiset Yrjölle…”
”Mitä sinä sanoit? Kenelle pitää sanoa terveisiä?” huutaa Henni takaisin, mutta Musti on jo lentänyt matkoihinsa.
Tytöt jatkavat matkaansa kohti latoa ihmetellen Mustin puheita terveisistä. Lato on vanha ja harmaa. Siellä tuoksuu kuivilta heiniltä sekä kostealta maalta. Seinustalla on heiniä ja tytöt istahtavat niiden päälle. He kaivavat repusta mehua ja miettivät jokohan pian tarkenisi mennä järveen uimaan. Lattian lankut ovat osittain irti ja niiden väleistä pilkottaa maata. Yhdessä kohdassa puuttuu enemmänkin lankkuja. Lattiassa on iso aukko. Aukon ympärillä on lattialautoja, multaa ja kiviä. Yhtäkkiä alkaa kuulua äänekästä tuhinaa ja mutinaa.
”Ja pöh ja pöh! Aina täällä saa siivota! Ja sitten vielä joku viitsii tömistellä minun katollani, niin että heiniä putoilee katonraoista!” mutisee Yrjö Mäyrä ja kurkistaa lattian aukosta ja huomaa Hennin ja Hetin istumassa heinien päällä.
”Jaahas! Keitäs te nyt sitten olette? Tulette tänne häiritsemään minua!” tuhahtaa Yrjö.
Tytöt säikähtävät yllättäen ilmestynyttä mäyrää. Henni selviää ensin säikähdyksestään ja kysyy: ”Kukas itse olet ja miksi säikyttelet meitä?”
”Minä olen Yrjö Mäyrä ja tämä on minun kotini”, vastaa Yrjö.
”Minä olen Henni ja tässä on siskoni Hetti. Anteeksi, että olemme tunkeutuneet kotiisi. Emme tienneet sitä”, koettaa Henni selventää Yrjölle.
”Niin no, ei tämä lato varsinaisesti ole minun kotini. Minä asun tämän lattian alla. Olen kaivanut sinne itselleni kodin ja minua harmittaa, kun noita heiniä putoilee lattianraoista eli minun kattoni raoista. Ja nyt minua harmittaa, kun säikäytin teidät. Anteeksi kovasti!” sanoo Yrjö ja tulee kokonaan esiin lattian alta.
”Ei se mitään”, sanoo Hetti ja kysyy Yrjöltä ”Maistuisiko sinulle pulla ja mehu?”
”Saisinko oikeasti saada maistaa pullaa?” kysyy Yrjö silmät täynnä odotusta.
”Totta kai! Ole hyvä ja tule ottamaan!” vastaa Henni.
Yrjö Mäyrä kipittää oitis heidän viereensä, ottaa pullan ja istahtaa tyttöjen viereen heinien päälle nautiskelemaan pullastaan.
”Mmm…ihanan makuista! En ole koskaan maistanut mitään näin hyvää”, sanoo onnellinen Yrjö suu täynnä makeata korvapuustia.
”Voisinko saada vielä toisen?” ja Henni ojentaa Yrjölle vielä toisen korvapuustin.
”Onpa kiva tehdä sinut noin iloiseksi pelkällä pullalla, Ai niin, terveiset Musti Korppiselta”, toteaa Hetti.
