Tytöt ovat pakanneet evästä Hetin reppuun ja Hennin repussa matkustavat Kisu ja Hiirulainen. Kaikki ovat pukeutuneet lämpimästi, jopa Kisu ja Hiirulainen. Mummu on kutonut heille molemmille villatöppöset ja pipot, joten heidänkään ei pitäisi ihan heti tulla kylmä.
”Ovatko kaikki valmiita?”, huudahtaa Henni ja kaikki vastaavat reippaina ja ääni odotusta täynnä:
”Kyllä! Lähdetään vaan!”
Maa hohtaa kaikkialla valkeana ja kivet kohoilevat pieninä kumpareina lumen alta. Aivan kuin maa hengittäisi, kun katsoo kauempaa. Puut kumartelevat toisilleen ja juttelevat siitä, kenellä on tänä vuonna kaunein puhtaan valkoinen lumihuntu. Joka vuosi asia on yhtä vaikea, sillä ne ovat kaikki niin kauniita.
Latu on todella hyvässä kunnossa ja tytöt pystyvät hiihtämään tasaista tahtia kohti nuotiopaikkaa. Henni hiihtää edellä ja miettii samalla, mahtavatko he nähdä tuota ilvestä. Hän toivoo, ettei se ole niin arka ja pelokas, ettei se uskalla tulla esiin heidän ollessa paikalla. Hettikin pohdiskelee pienessä päässään asiaa tai oikeastaan hän hokee mielessään:
”Ole siellä, ole siellä, ole siellä…”
Tytöt saapuvat nuotiopaikalle posket punaisina ja silmät innosta loistaen. He katselevat ympärilleen katseet etsien ilvestä, mutta ketään ei näy missään. Henni ja Hetti huokaavat pettyneinä: ”Ei se olekaan täällä tänään.”
”Harmillista. Jospa hän vielä tulee”, ehdottaa Hetti.
”Hyvä idea!”, huudahtaa Henni yhtä innostuneena.
Lumiukon valmistuttua Kisu ja Hiirulainen aloittavat riemukkaan hyppelemisen. Mitä ihmettä ne oikein touhuavat? He hyppivät suut auki ja kieli pitkällä. Yllättäen on alkanut sataa lunta. Hiutaleet leijailevat ilmassa kuin kevyet timantit, joista auringonvalo heijastuu kaikkialle. Hetkessä tytöt ovat yhtyneet samaan leikkiin kuin Kisu ja Hiirulainen. Kaikki neljä hyppivät ja juoksahtelevat ympäriinsä metsästäen kielilleen lumitimantteja. He aivan sokaistuvat auringonsäteistä ja lumihiutaleista, eivätkä huomaa, mitä ympärillä tapahtuu.
Hupsis ja tömpsis! Yhtäkkiä he kaikki muksahtavat istualleen maahan ja hämmästyneinä he katselevat toinen toistaan. Äsken heitä oli neljä ja nyt heitä onkin viisi. Iina Ilves istuu heidän joukossaan lumihangessa yhtä hämmästyneenä kuin kaikki muutkin. Samaan aikaan, kun tytöt ja heidän pikkuystävänsä metsästivät lumihiutaleita, niin Iina Ilves teki täsmälleen samaa. Iinakin oli niin innoissaan ja keskittynyt hiutaleisiin, ettei huomannut kohti tullutta joukkiota. Henni selviää ensimmäisenä hämmästyksestään ja sanoo:
”Hei! Minä olen Henni ja tässä on pikkusiskoni Hetti. Ja tuo kissa tuossa on nimeltään Kisu ja hänen vieressään istuu Hiirulainen. Mikä sinun nimesi on?”
Iina Ilves istuu hetken aivan hiljaa ja katsoo jokaista uutta tuttavuuttaan tarkkaan, kunnes vastaa heille: ”Minun nimeni on Iina, Iina Ilves. Minua hiukan jännittää, sillä olen aika ujo.”
”Ei se haittaa yhtään. Minäkin olen välillä ujo ja hiljainen”, koettaa Hetti rohkaista Iinaa, johon Henni kommentoi naurahtaen: ”Hetti, sinäkö muka ujo ja hiljainen! Päinvastoin, sinähän olet aina äänessä ja höpöttämässä kaikille. Mielestäni sinä olet aika rohkea ja hauska, siskoseni!”
Iinaa on alkanut hymyilyttää eikä sitä jännitä enää kuin ihan vähäsen.
”Minulla ei ole siskoa, mutta minulla on pikkuveli. Hän on aikamoinen vekkuli ja jekkuilija. Koskaan ei tiedä, mikä jekku hänellä on meneillään. Äiti ja isä aina ihmettelevät, mistä Iiro niitä aina keksii. Iiro on siis veljeni nimi” kertoo Iina ja jatkaa ”Olen käynyt monta kertaa täällä etsimässä teitä ja nyt löysin teidät. Olen innoissani ja tosi onnellinen, vaikka minua jännittääkin vielä.”
Hiirulainen on kuunnellut Iinaa ja hieraissut välillä silmiään ja tarkentanut sitten uudelleen katsettaan. Hiirulainen on jo hetken miettinyt, että ovatko puut alkaneet kasvaa, vai mistä on kysymys.
”Oletteko huomanneet, että puut voivat kasvaa ihan silmissä. Nytkin tuo puu kasvaa koko ajan tai sitten se liikkuu”, sanoo Hiirulainen ja osoittaa metsänlaitaan. Ja kun kaikki katsovat sinne, kukaan ei näe samaa kuin Hiirulainen. Ja taas, kun muut eivät katso, kasvaa puu jälleen.
”Uskokaa pois! Puut voivat kasvaa nopeasti! Joko tuo puu kasvaa tai sitten se liikkuu!”, huudahtaa Hiirulainen.
”Mitä kummaa sinä oikein höpötät?”, kysyy Kisu huolestuneena ystävästään. Hiirulainen vain osoittaa sormellaan metsänlaitaan ja Kisu suuntaa katseensa sinne. Ja kas kummaa – sekin näkee kuinka eräs puu kasvaa tai oikeastaan suurenee koko ajan. Itse asiassa puu näyttää oikeasti liikkuvan. Myös Iina on huomannut lähestyvän puun ja hetken päästä se alkaa nauraa kikattaa ihan hervottomasti.
”Iiro! Että sinä olet sitten ihan hassu! Tule esiin sieltä, niin kaikki näkevät sinut. Ja Hiirulainenkin huomaa, etteivät puut oikeasti kasva lujaa vauhtia eivätkä varsinkaan liiku!”
”Heipsutihei kaikille! Juu – minä olen Iiro, Iinan pikkuveli ja tykkään hassutella. Oli kiva vakoilla teitä. Sinä pieni Hiirulainen olet todella tarkka, kun huomasit minut jo ajat sitten. Kummallista, etteivät muut uskoneet sinua. Tai niin no, minä kyllä pysähdyin aina, kun muut katsoivat minua kohti”, selvensi Iiro touhujaan kaikille ja jatkaa ”Teillä on muuten upea ja erilainen lumiukko!”
”Sinulla on sitten aina veitikka silmäkulmassasi, kuten äidillä ja isällä on tapana sanoa”, naureskelee Iina pikkuveljelleen.
”Mikä veitikka? En minä näe mitään veitikkaa…”, utelee Hetti huolestuneena.
Iina hymähtää ja selventää Hetille, miten hänen isänsä on asiaa selventänyt hänelle: ”Isä on sanonut, että kaikilla leikkimielisillä ihmisillä ja eläimillä on veitikka silmäkulmassaan. Heillä on ilakoiva ilme silmissä ja he ovat aikamoisia kujeilijoita ja veijareita. Juuri tuollaisia kuin Iiro.”
”Meidän pappa sanoo aina, että hänellä on pilke silmäkulmassaan. Hän on selittänyt meille, että se tarkoittaa silmien iloista tuikkimista”, valaisee Henni muita, jotka kuuntelevat hiljaa.
Kisu on jo hetken odottanut suunvuoroa ja nyt hänen tilaisuutensa on tullut.
”Jokohan me voitaisiin syödä?”, Kisu tokaisee äkkiä.
Kaikki alkavat liikehtiä rauhattomasti, kun Henni alkaa kaivaa eväitä Hetin repusta. Taitaa olla aika nälkäistä joukkoa. Henni jakaa neljälle tarkoitetut eväät kuuteen osaan, jotta kaikki saavat jotain syödäkseen. Jokainen saa leivänpalasen ja pätkän makkaraa.
”Tältä siis tuntuu, kun ystävät ovat yhdessä ja jakavat kaiken keskenään – upea tunne!”, huoahtaa Iina.
Syvä hiljaisuus on laskeutunut ystävysten keskuuteen. Jokainen nautiskelee eväistä ja ystävien läsnäolosta. Lumihuntuiset puut kumartelevat heille ja ne hymyilevät toisilleen ajatellen, että jälleen on syntynyt uutta ystävyyttä.
Eväiden syönnin, tutustumisen ja leikkien jälkeen on tullut aika kaikkien lähteä kotiin. He halaavat toinen toistaan ja lupaavat tavata pian. He ovat olleet yhdessä vain muutaman tunnin, mutta se on tuntunut kuin pitkältä päivältä. Aika on lentänyt kuin siivillä ja kaikilla on ollut suunnattoman hauskaa. Kyyneleet silmissään he lähtevät eri suuntiin. Kyyneleet valuvat, vaikka he tietävät vielä näkevänsä. Tytöt hiihtävät hiljakseen kotia kohti ja Henni lausahtaa haikeana: ”Hassua kun kyyneleet valuvat ja silti olen niin iloinen, minä hymyilen läpi kyynelten”
”Niin minäkin”, sanoo Hetti ja hymyilee. Hennin repusta kuuluu unisen tuhinan keskeltä Kisun ja Hiirulaisen väsyneellä äänellä:
”Niin minäkin.”
