Kimmo Pohjonen poikkesi maananataina Akaassa kertomassa hänestä tehdyn Soundreaker-dokumentin taustoja. Akaanseen Pohjosen kutsui Akaan elävän musiikin yhdistys Almu.
Dokumentti Kimmo Pohjosesta lävähtää elokuvateatterin kankaalle ja saa tyhmän hiljaiseksi. Hetkinen. Hän säveltää kylmän aikaan (talvella), kiertää maailmaa kansainvälisten tähtien kanssa, etsii koneiden ääniä Rämsööstä ja muualta, ei suostu enää klassiseen soittoon eikä tee kompromisseja.
– Kun tekee pitkiä projekteja, niin kyllähän sitä on joskus vaarallinen ympäristölleenkin.
On hän se sama mies Viialasta, jonka isä veti haitarin soittajaksi ja tanssimuusikoksi ja joka häpesi soitintaan kunnes pääsi Heikki Laitisen oppiin Sibelius-Akatemiaan.
– Vasta kun 32-vuotiaana löysin oman tavan tehdä musiikkia, häpeä katosi. Hanurin synonyymi on persreikä, nuorempana se hävetti, nyt se on makee asia – hieno synonyymi. Ja ymmärrän, miksi tälle soittimelle on annettu suomen kielessä tämä nimitys.
Hän on itsevarma, julma ennen kaikkea itselleen. Hän vaatii itseltään ja toisilta niin paljon, että saa rauhan vasta uidessaan avannossa. Kylmän shokki vapauttaa kuuman miehen. Suomessa on vain yksi Pohjonen – nyt myös Pro Finlandialla huomioitu mies.
– Standardi on haitarin soitossa järjetön ajatus, eihän missään asiassa pitäisi olla standardeja, ei ainakaan haitarin soitossa.
– Ei pidä lukkiutua yhdelle polulle. Ja se on asia, joka opettajan pitäisi sanoa oppilaille ja kannustaa heitä muutokseen. Jokainen muusikko voi säveltää oman sävellyksensä. Näin itseni puku päällä soittavana klassisena taitelijana, kunnes löysin Hukwe Zawosen musiikin ja se muutti mun taiteeni täysin. Löysin oman polkuni.
Hukwe Zavosen opissa Tansaniassa Pohjonen löytää taiteensa rajattomuuden, sairastaa jopa malarian.
Kimmo Pohjonen on tehnyt haitarista sydämensä äänen. Hän on irtaantunut ulkoista habitusta myöten perinteestä mutta ei lyö perinnettä korville. Dokumenttia on tehty lähes yhdeksän vuotta, varmaankin osaksi sen takia, että Kimmo Pohjonen ei olisi halunnut hänestä tehtävän dokumenttia ollenkaan. Tansaniaan – Hukwe Zawosen musiikin juurille, omaisia tapaamaan – ei päästetty kuin apulaisohjaaja, koska Pohjonen ei luottanut ohjaajaan.
– Sanoin Kimmo Koskelalle, että en todellakaan tahdo, että minusta tehdään dokumenttia. Olin silloin 39-vuotias ja minulle dokumentti tarkoitti sitä, että se tehdään kuolleista ihmisistä. Tämä tehtiin monen mutkan kautta ja vetäydyin tästä jo kaksi kertaa poiskin.
– Monta kertaa pyydettiin päästä kotiin kuvaamaan, mutta siihen en missään tapauksessa suostunut.
Dokumentissa päästään niin lähelle Kimmo Pohjosta kuin se on elokuvan keinoin mahdollista. Ehkä. Sitten on vain kuunneltava musiikkia. Dokumentti nostaa Pohjosen jalustalle, ja hänen on vaikea siellä olla. Ei hän halua olla parempi muita, hän haluaa vain tehdä työnsä mahdollisimman hyvin.
– Jos tällainen dokumentti tehdään, sen on oltava kuitenkin totta, että se on suurin piirtein sen näköinen kuin olen ja voin allekirjoittaa sen. Enhän mä ole sitä kuitenkaan tehnyt, eikä tämä ole paras dokumentti minusta, eikä mun näkemys musta.
– Helppoahan se on muusikoiden kanssa soittaa, koska muusikoiden kanssa sä voit kommunikoida samalla kielellä. Heidän kanssaan toimimaan minut on koulutettu. Mutta jos menee painijoille selittämään, että haluan tehdä teidän kanssa projektin, niin sitä pelkää, että nauretaan ulos. Mutta siellä oli vanhoja äijiä, jotka muisti, että painilla ja haitarilla on yhteys.
Mutta, Suomessa on vain yksi Kimmo Pohjonen. Rehellinen mies, joka ei välitä mistään, kunnianhimoinen taiteilija.
– En koe taiteilijana, että minun ensimmäinen tehtävä on miellyttää yleisöä, vaan mun ensimmäinen tehtävä on miellyttää itseäni. En halua käyttää tätä lyhyttä elämääni tekemällä juttuja, joita muut määrää mua tekemään. Teen just sellaisia asioista, joita rakastan.
Kimmo Pohjosesta tehty Soundbreaker-dokumentti nähtiin Akaan elävän musiikin yhdistys Almun toimesta Toijalan Kinossa maanantaina. Kimmo Pohjosta esityksen jälkeen haastatteli Almun puheenjohtaja Mikko Peltoniemi.
Viimeisimmät kommentit