Hertta ja minä

Oli ihana aurinkoinen syksy ja minä työnsin lastenvaunuja. Niiden sisältö kiljui täyttä kurkkua. Yritin sanoa, että nyt olisi aika nukkua. Hyssytystä ja lepertelyä. Viimein uni voitti. Keltalehdet kahisivat jalkojeni alla ja leppeä tuuli viskoi niitä pitkin tietä. Mini mietin miten kaikki alkoi.

Maisa ja Mikko olivat menneet naimisiin vuosi takaperin. He olivat pyytäneet minua varamummoksi, jos heille tulisi lapsia. Vähän se arvelutti, kun itselläni ei lapsia ole. Kuitenkin lupauduin mikäli voimani riittäisivät. Olenhan aina tykännyt lapsista. Siitä se alkoi ja tässä sitä oltiin vaunujen kanssa.

Mökki nököttää jyrkän mäen kupeessa. Aivan kuin olisi vahtinut, mitä ympärillä tapahtuisi. Heti pihasta alkaa metsä. Mäntyjä, kuusia ja kesällä marjoja. Siinä he asuvat Maisa, Mikko ja Hertta, perisuomalainen perhe.

Lapset yleensä kasvavat. Niin Herttakin. Vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja nopeajalkainen. Ota kiinni jos saat! Ja useimmiten sain. Jos en, niin tuli katastrofi.

Teimme usein retkiä ”ketunleipämetsään”. Ihmettelimme luonnon ihmeitä, ja välillä maistelimme ketunleipiä. Siellä on pururata ja siinä liikennemerkki, jossa lukee: väistä vastaantulijaa oikealle puolen. Se piti lukea aina, kun siellä liikuimme.

Seuraavana keväänä syntyi Heikki. Nyt oli uusi mielenkiinnon kohde. Se tuntui mukavalta, varsinkin jos sai pitää vauvaa sylissä. Se oli Hertalle vakava kunniatehtävä. Mutta sitten tyttö huomasi äidin sylin olevan varattu, eikä suinkaan aina hänelle. Pienet kärhämät selvitettiin puhumalla, sovittiin ja unohdettiin.

Isi-Mikko oli hommannut hiekkalaatikon pihaan. Siinä oli kiva leikkiä. Tehtiin kakkuja (hyviä kakkuja, ei pahoja). Kerran ihmettelin, miksi hiekkalaatikolla oli ihmeen hiljaista. Aavistelin että jotain erikoista on nyt tekeillä. En erehtynytkään. Hertta pisteli pikkulapiolla hiekkaa Heikin suuhun. Jälleen oli selvitysten paikka.

 

Varamummo Mirja Nieminen Viialasta

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?