Harri Salminen käveli häpeän kynnyksen yli

Muusikko, mainosgraafikko ja näyttelijä Harri Salminen on kulkenut pitkän tien nykyiseen asemaansa. Hän on riippumaton. Toki miehen leipä on edelleenkin pieninä palasina maailmalla, mutta moni asia on myös nujerrettu. Ennen kaikkea häpeä.

– Meni yli 50 vuotta ennen kuin uskaltauduin näyttämölle. Ylitin itseni, kävelin häpeän kynnyksen yli. Ihmeellinen matka. Ystäväni Virtasen Leksa pyysi minua mukaan jo pikkupoikana. En uskaltanut. Tarvittiin nämä vuodet. Tosin olen nyt saanut opetustakin, ja aika paljon kritiikkiäkin.

Ja edelleen joukossa on heitä, jotka vähättelevät Harrin tekemisiä. Kädet puuhkassa hieman taaksepäin nojaten katsotaan, mikähän tuokin on olevinaan. Toijalassa kun ei ole saanut olla erilainen. Ja jos olet erilainen, joudut kovettamaan itsesi pärjätäksesi, joten sinut mielletään elvikseksi.

Harri on jäänyt. Hän ei ole lähtenyt kuin kerran. Vuonna 1964 perhe muutti isän työn perässä Lempäälään, josta tultiin takaisin 1968.

– Kun 80-luvulla tehtiin toista sataa keikkaa vuodessa, tuli lähdettyä monta kertaa. Ja silloin myös näki, että joka paikkakunta on periaatteessa samanlainen. Mitä lisäarvoa muuttamisesta olisi ollut, varsinkaan kun työ ei siihen pakottanut. Toijalassa on niin paljon minun ystäviäni, ja juureni, että en halua pois täältä.

Silti rautatie- ja lentoasemat miellyttävät.

– Lähteminen ja tuleminen, liike, kiehtovat. Asemilla pysyvä olotila on mahdottomuus.

Harri Salminen täytti 60 vuotta tiistaina 4. huhtikuuta. Juhlia vietetään ystävien kesken Veturimuseossa lauantaina 8. huhtikuuta.

– Sanotaan mitä sanotaan, niin Veturimuseo on tämän paikkakunnan ainoa todellinen nähtävyys. Ja sen arvoa ei täällä ymmärretä ollenkaan niin kuin pitäisi. Meillä ei paljon ole, pidettäisiin tästä yhdestä edes hyvää huolta.

Musiikki on ollut aina

Ensimmäiset bändiviritykset Harri teki kansakoulupoikana Lempäälässä. Kaatopaikalta haettiin kaverin kanssa isot kurkkupurkit rummuiksi. Kaveri soitti ja Harri lauloi.

– Mä en tätä muista, mutta soitin mandoliinia – josta oli kaikki kielet poikki – ja lauloin television edessä kun sieltä tuli Ohimennen tai Nuorten tanssihetki. Näin mulle on kerrottu.

Sekin on kerrottu, että Salmisten mennessä junalla mummolaan Kolhoon, Harri lauloi vaunussa: tohtori Ben Casey, sä voitko minut parantaa.

Halu laulaa ja esiintyä vei pienen pojan mennessään tunnetuin seurauksin. Bändejä tuli ja meni. Keikkalavat vaihtuivat tiuhaan, muutamat ystävät nousivat maineeseenkin.

– Ensimmäinen kunnon bändi oli Kustu. Sillä oli jo keikkojakin, joista sai muutaman markan rahaakin. Oli kaikenlaisia virityksiä, bändi nimeltä Inflaatio Koskissakin. Keikkoja oli harvakseltaan. Aivan toista on nykyään. Elävää musiikkia soitetaan tänään enemmän kuin koskaan.

Minkälainen 1970-luvun Toijala oli teinille?

– En ollut seurakuntanuori, en. Toijalassa oli kaksi porukkaa. Ne, joilla oli ToPan verkkarit kuuluivat omaan porukkaan. Ja kun soitti bändissä, kuului siihen toiseen porukkaan.

Ystävästään Aki Sirkesalosta Harri riimittelee vielä julkaisemattomassa biisissä koskettavasti. Kenestähän tässä on loppuen lopuksi kyse?

”Laulaa lemmen jättiläinen,/ mulla sielu hymyilee./ Vaik oon joskus yksinäinen,/ ei silti haittaa tee:/ sillä lemmen jättiläinen,/ poika pikkukaupungin/ mielenrauhaa mulle laulaa,/ on kuin laittas salvaa sielun haavoihin.

Musiikki vei miestä. Elämä soljui eteenpäin, koulu ei. Ja kun maine kasvoi, piti yrittää kaikkea mahdollista.

– Täällä oli vähän aikaa armeijan ylijäämätavaroiden kauppa. Ostettiin sieltä kaverin kanssa manttelit. Nuo keskustan kerrostalot olivat juuri valmistuneet ja sieltä kerroksista joku huomasi meidät kadulla ja lähti perään. Onneksi sieltä oli pitkä matka ja ehdittiin karkuun.

Pieni paikkaunta ei siedä erilaisuutta.

– Nyt voi sanoa, että kyllä tässä on oppirahat maksettu. Kun päättäväisesti tekee omaa duuniaan, saa kovan maineen. Ei täällä muuten olisi pärjännyt. Osaksi on ollut pakko kovettaa itsensäkin ja kyllä joskus on sattunutkin – kieltämättä.

Ei tullut arkkitehtiä

Pulpetti ei ole kaikkia varten. Ei niitäkään, joilla on suuria haaveita. Harri Salmisesta piti tulla arkkitehti. Poika tykkäsi piirtää ja suunnitella taloja ja laivoja. Myös oma sukellusvene on piirretty.

– Olisin sukellusveneen toteuttanutkin, vain muutama peltitynnyri ja vähän muuta peltiä. Isä sanoi, että se menee varmuudella pohjaan, joten anna poika olla. Piirtämistä en kuitenkaan lopettanut.

Elämä viskoo. Virtasen Jussi perusti Toijalan keskustaan kahvila Matiaksen. Tämän kahvilan logon piirtäminen oli Harrin ensimmäinen tilaustyö.

– Olen kahvilamies viimeisen päälle. Meillä on Niinalla oikein parlamentti. Olen sanonut vaimolle, että onneksi en ole pubimies.

– Lähin 17-vuotiaana yhteislyseosta ja menin töihin osuuskaupan rautaosastolle. Siellä sain tehdäkseni mainonnan hoitajan loman. Pääsin oppisopimuskoulutukseen ja sillä teillä ollaan. Siihen aikaan Toijalassa tehtiin vielä näyteikkunoitakin. Oli hauskaa tehdä muun muassa suksista viuhka. Siimaviritys onnistui lopulta, mutta romahti myös monta kertaa.

Käytännön mainosmiehen ammattiin ei ole koulutusta. Silmää on tai ei ole. Taito opitaan tekemällä. Harri pätevöitti itsensä vielä Markkinointi-instituutissa kauppateknikoksi ja mainoshoitajaksi.

– Varsinaisia graafikoitahan tuli taideteollisesta korkeakoulusta. Oikeastaan muuta mahdollisuutta ei ollut kuin käytäntö. Tutkinnot auttoivat kokonaisuuksien hallintaan. Minä olen kampanjamies.

Ja matka mainosmaailmaan jatkui.

– Osuuskapasta menin Hankkijalle. Parin vuoden päästä avautui Tampereella mainonnan hoitajan paikka. Viisi vuotta vierähti sielläkin – ja monet messut sekä maatalousnäyttelyt. Voi herran jumala.

Omaksi isännäksi

Hankkijan yritysjärjestelyjen myötä Harri perusti oman mainosfirman Toijalaan ja teki töitä edelleen Hankkijalle ja muillekin asiakkaille. Suunnittelun lisäksi yritys myös toteutti asiakkaiden toiveita. Ikkunoita teipattiin ja mainoskilpiä tehtiin.

– Kun on kätevä käsistään, saa tehdä kaikenlaista.

Vuonna 1991 Harri Salminen pestattiin mainonnan suunnittelijaksi Toijalan Seutu Oy:n palvelukseen, jonka konkurssin jälkeen työt jatkuivat TS-Printissä. Neljä Seudun entistä työntekijää perusti oman yrityksen. Nyt tämä firma on pojan omistuksessa ja Harri on jälleen yksin yrittäjä.

– Sen olen huomannut, että ei jaksa enää niin kuin ennen. Teet sitten musiikkia tai graafista puolta ammatiksesi, sinun on myytävä itseäsi koko ajan. Kysymys ei ole siitä, ettenkö pitäisi tekemistäni.

Graafinen suunnittelu, niin kuin koko viestintäala, on jatkuvassa murroksessa. Muutos on ainoa pysyvä asia ja rinnalla pysyminen vaatii juoksemista.

– Jos meinaat olla mukana, sinun täytyy tietää kaikki.

Totuus kävelee vastaan

Harri Salminen on tänään sinut itsensä kanssa. Hän tietää, että 25-vuotiaat nuoret pyytävät hyvin harvoin häihinsä 60-vuotiasta soittajaa. Realiteetti on sekin, että mies ei ole koskaan mennyt politiikkaan, vaikka hänellä on ajatuksia ja kantava ääni.

– Jokin sisälläni sanoo ei, vaikka moni on pyytänyt. En sittenkään osaa pistää itseäni mihinkään ryhmään, vaikka ymmärrän heitäkin jotka ovat mukana. Heitä tarvitaan.

Osallistua voi monella tavalla, mutta surullista on silloin, jos mikään ei kiinnosta. Onko oma elämä muka niin täynnä, että ulkopuoliset asiat eivät kiinnosta tai mistään ei välitetä.

– Kun minulta kysytään, mitä seuraavaksi, kysyn takaisin: mitä tahdotte minun järjestävän, johon te ette tule.

Ja nyt puhuu kokemus. Harri ei koe Toijalaa – nykyistä Akaatakaan – kovin kulttuurimyönteiseksi paikkakunnaksi. Sanoessaan näin, hän ei tarkoita kaupungin viranhaltijoita.

– Tämä porukka ei innostu mistään, enkä kerjää nyt mitään. Täällä on hienoja ryhmiä, jotka tekevä asioita oikein, mutta iso yleisö ei innostu. Ei täällä olla omien puolella.

Harri Salminen on järjestänyt Toijalassa paljon, 2012 muun muassa Aki Sirkesalon muistokonsertin.

– Se, että siellä oli niin paljon porukkaa tämän paikkakunnan ulkopuolelta, toi kivaa säpinää. Edessä tanssijoissa, Akin faneissa, en nähnyt kovin montaa paikkakuntalaista. Tämä on sellainen kokemus, joka on tullut vastaan monta kertaa.

Älä saa leimaa

Junan tuomaksi sanotaan henkilöä, joka on muualta Toijalaan muuttanut. Heillä on yleensä pää täynnä ideoita, joita täällä syntyneet sammuttavat voimiensa mukaan. Toijalan on jo ”sopivan kokoinen” niin kuin Harri Salmisen yksi legendaarinen mainoslause kertoo. Syttyykö täällä kukaan koskaan?

– Jos lakonisesti ajattelen, niin ollen tässä kohta 60 vuotta odottanut. Muistan hyvin, kun olin järjestämässä tapahtumaa, jossa esiintyivät sellaiset nousevat suuruudet kuin Eppu Normaali ja Popeda. Katsomosta on valokuva, jossa paikkakunnan nuoret katsovat esiintyjiä samalla tavalla takaviistosta kuin vanhempansa. Tanssijat tulivat Tampereelta.

Täällä pelätään, että munaa itsensä. Uusperheen vanhempana Harri on huomannut sen jo sen lapsistaan.

– Ei pidä saada leimaa, ettei kiusata koulussa. Surullista. Junan tuomatkin vähitellen sulautuvat massaan. No, onkos meillä kaikki nyt hyvin? Onko?

Harri Salminen näyttää elämällään, että tietä voi kulkea toisinkin, omin askelin. Se on välillä pirun raskasta, mutta sielultaan vapaan miehen tapaista – häpeämätöntä.