Karjalaisseura herätettiin henkiin piirakoilla ja sota-aikojen muistoilla

Annikki Mäenpään piirakanteko-opissa olivat muun muassa Emma Kuningas (oik.) ja Minea Mäenpää.

Kalvolan Karjalaiset -yhdistys perustettiin syksyllä 1946. Viimeiset 20 vuotta sen toiminta on ollut hiipumassa, kunnes se tänä vuonna herätettiin uudelleen henkiin. Viime lauantaina yhdistys järjesti Palotalolla piirakkakurssin ja keskustelutilaisuuden, jossa muisteltiin sota-aikoja ja evakkojen kokemuksia uusilla kotiseuduillaan.

Karjalanpiirakoiden leipominen sai paljon runsaamman osanoton kuin osattiin odottaa. Oppiin oli lasten lisäksi tullut runsaasti miehiä. Piirakoiden tekemisessä opastivat Kaija Ryyppö ja Annikki Mäenpää.

Paljon hyviä muistoja

Annikki Mäenpää ehti melkein syntyä Viipurissa.

– Vanhempani asuivat Vuokselassa. Isä oli jo rintamalla, kun minä ilmoitin tulostani, ja äiti lähti Viipuriin sairaalaan, mutta sieltä evakuoitiin samana iltana kaikki. Minä sitten synnyin Hämeenlinnassa.

Annikki Mäenpää äitinsä kanssa sijoitettiin evakkoon Peräseinäjoen lähelle Pastoon.

– Asuimme Harjun tilalla vuoteen 1946, jolloin muutimme tänne Kalvolaan.  Minulle on jäänyt sieltä vain hyviä muistoja. Meitä pidettiin hyvänä, ja muistan sekä meidän että talon väen itkeneen, kun teimme poismuuttoa, kertoi Annikki Mäenpää.

Kaija Ryyppö (oik.) jakoi tilaisuudessa puheenvuoroja. Keskellä Aira Lindroos ja vasemmalla Pirkko Huovilainen.

Hänen miehensä Martti ei ole karjalaisia, mutta se ei ole estänyt häntä ryhtymästä Kalvolan Karjalaisten puheenjohtajaksi.

Elinikäistä ystävyyttä

Paula Mikkola, joka ei päässyt tilaisuuteen, oli lähettänyt omat muistelunsa kirjeessä.

– Karjalaista siirtoväkeä oli majoitettuna Kutilan koululle, mistä isäni kävi reellä hakemassa kuusihenkisen viipurilaisperheen meille. Perheessä oli viisi aikuista ja yksi hieman minua vanhempi tyttö, Vilma. Meillä oli keittiön lisäksi kaksi huonetta, joista toiseen sijoitettiin tulijat. Vanhempani hakivat vintiltä päästä vedettävän parisängyn ja patjapussin, joka käytiin liiterissä täyttämässä oljilla. Ensimmäinen kontaktini Vilmaan oli se, kun meidän tyttöjen käskettiin hyppiä sen patjan päällä, jotta se tulisi litteämmäksi.

Tytöt viihtyvät hyvin yhdessä, ja usein leikkeihin tuli mukaan myös naapurista suistamolaisen Niikon evakkoperheen Vuokko-tyttö. Enimmäkseen he leikkivät sisällä, kun talvi oli kylmä ja lunta oli paljon. Sitten tuli maaliskuun 13. päivä ja radiossa ilmoitettiin, että sota on päättynyt.  Muistan miten Vilman äiti ja minun äitini itkivät. Me ihmettelimme, että onko se nyt itkun paikka, kun sota on päättynyt. Minusta oli hyvä asia, kun sai ottaa ikkunoista pimennysverhot pois. Vilman perhe palasi Viipuriin. Kun jatkosota alkoi, tuli Vilman äidiltä kirje, jossa hän pyysi, että perhe saisi tulla meille – ja niin he tulivat.

Viipurissa sotien välissä kauppakoulun käynyt Vilma sai työpaikan ja asunnon Skogsterilta. Hämeenlinnaan muuttivat myös hänen vanhempansa.

– Naimisiin mentyään Vilma muutti Hauholle. Yhteydenpito, kirjeenvaihto ja tapaamiset jatkuivat vuosikymmeniä, kunnes Vilma viime vuonna nukkui pois. Yhteyttä pidimme myös niin ikään Hämeenlinnaan muuttaneen ja viime vuonna menehtyneen Vuokon kanssa, Paula Mikkola kertoo.

Lautasen kokoisia perunapiirakoita

Helka Koljonen muistaa Taljalasta ystävällisen isäntäväen ja taivasalla olleen leivinuunin.

Pirkko Huovilaisen perhe asui keittiön ja kamarin asunnossa Iittalan meijerillä, missä vanhemmat olivat työssä leipomossa.

– Ensin meille tuli tätini Kotkasta, missä oli kovat pommitukset. Kalvolaan tuli silloin siirtolaisia myös Antreasta ja Muolaasta. Meijerillä asui seppä Turkian nelihenkinen perhe. Heillä oli niin pieni keittiö, että justiinsa kääntymään mahtui. Mieleeni ovat jääneet myös työväentalolla asunut Pölläsen perhe ja Niikon nelihenkinen perhe. Työväentalolla käytiin laulamassa ja leikkimässä.

Pirkko Huovilaisen isän tyhjillään olleeseen kotimökkiin Unostenmäkeen tuli antrealainen Mansikan perhe.

– Mansikan isä toimi kylällä hevosmiehenä. Perhe oli mukavaa väkeä. Heiltä saimme ensimmäiset lautasen kokoiset perunapiirakkamaistiaisemme.

Molemminpuolista apua

Aira Lindroosin kuusihenkinen perhe asui Jyväskylässä rukoushuoneella, ja heillä oli kesäpaikka Petäjävedellä.

– Kun liikekannallepano tuli, rukoushuone otettiin armeijan käyttöön, ja me muutimme Petäjävedelle. Kun Jyväskylää pommitettiin, joutui aseman lähellä sijainneen matkustajakoti Kalevan henkilökunta lähtemään sieltä. He eivät siis olleet varsinaisia evakkoja, mutta he tulivat meille Petäjävedelle. Myöhemmin sinne tuli evakkoja Sortavalasta ja Kurkijoelta, muistelee tuolloin 6-vuotias Aira Lindroos.

Kaiken kaikkiaan Lindroosien kesäpaikassa oli kahdeksan lasta, joten leikkikavereita riitti.

– Ongittiin, hypeltiin tukkilautoilla ja melottiin kanootilla, ja hauskaa oli.

Jatkosodan jälkeen Lindrooseille tuli uusi evakkoperhe.

– Se oli aivan ihana perhe. Äitini oli sairastunut vakavasti, ja kun isä oli paljon työmatkoilla, tästä evakkoperheestä oli todella suurta apua ja tukea meille. Perhe muutti myöhemmin Äänekoskelle, mutta yhteydenpito jatkui. Olen ikuisesti kiitollinen tälle perheelle.

”Nuohan on ihan kuin ihmisiä”

Helka Koljonen oli 11-vuotias, kun hän äitinsä kanssa lähti evakkomatkalle Vuoksen rannalta Antreasta päämääränään Kalvola.

– Odotimme junanvaihtoa Pieksämäen asemalla, kun kuulin pienen pojan sanovan äidilleen: Nuohan on ihan kuin ihmsiä. En tiedä, mitä hänelle oli evakoista kerrottu.

Kalvolassa perheen sijoituspaikaksi oli määrätty Seppälä Taljalassa.

– Se oli sireenien ympäröimä Tajasen talo, jonka alakerrassa asuimme me ja yläkerrassa toinen antrealainen perhe. Se on jäänyt mieleen, että keskellä pihaa ihan taivasalla oli leivinuuni. Isäntäväki oli hyvin ystävällisiä meitä kohtaan. Kaiken kaikkiaan suhtautuminen karjalaisiin oli täällä paljon positiivisempaa kuin jatkosodan jälkeen Ikaalisissa ja Jämijärvellä.

Karjala on tallella ja muistot säilyvät

Irja Kallionpää (taka-alalla kaapin edessä) on käynyt katsomassa kotipaikkaansa Hiitolassa. Siellä on jäljellä vain rappukivi.

Hiitolasta evakkoon lähteneen Irja Kallionpään perheen ensimmäinen sijoituspaikka oli Kankaanpää, missä ei puhuttu evakoista vaan siirtokarjalaisista. Hänen veljensä oli kaatunut itsenäisyyspäivänä 1939 Hiitolan ensimmäisenä sankarivainajana.

– Vuonna 1941 oli kotiinpaluun aika. Isä oli kuitenkin vaikeasti sairaana, eikä hän voinut lähteä mukaan. Hän jäi Kankaanpäähän, missä hän kuoli parin viikon kuluttua. Hänet vietiin vainajana Hiitolaan ja siunattiin siellä.

Toinen evakkomatka vuonna 1944 vei perheen ruotsinkieliselle Maalahdelle. Irja Kallionpää on 1990-luvulla käynyt etsimässä Hiitolan kotitaloaan.

– Ei sieltä mitään löytynyt, paitsi rappukivi. Kaikki oli metsittynyttä ja pelloilla oli kolhoosin karjaa. Mutta jäljellä ovat muistot ja tieto siitä, että Karjala kuitenkin on tallella.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?