Veijo Riikonen on poissa

Ystäväni ja lenkkikaverini Veijo Arvi Ilmari Riikonen kuoli 2.5.2016 Toijalassa.

Tunsimme toisemme yli 40 vuoden ajan, aluksi harrastusten parissa, mutta sittemmin myös läheisinä perheystävinä.

Yhteisillä lenkeillämme paransimme maailmaa kahden miehen voimalla niin, että lenkin jälkeen se näytti aina huomattavasti valoisammalta. Erotessamme olivat viimeiset sanamme aina: ”Nähdään taas”.

21veijoriikonen

Silloin tällöin juttu luiskahti myös henkilökohtaisiin asioihin. Kerroit, että olit syntynyt 22.2.1940 Tohmajärvellä Pohjois-Karjalassa talvisodan aikana, ja että isäsi kaatui ennen syntymääsi sodan ensimmäisinä päivinä. Tohmajärveltä on Venäjän rajalle Niiralaan matkaa vain 16 kilometriä. Sait tuntea rajan kirot pienestä pitäen. Tämä saattoi vaikuttaa siihen, että maanpuolustustyö kaikissa muodoissaan oli sinulle niin läheistä.

Kerroit, kuinka äitisi leskeksi jäätyään muutti poikineen vanhempiensa kotiin, ja kuinka sinä ja veljesi saitte mummolassa turvallisen kasvuympäristön varhaislapsuuden ajaksi. Elämä oli niukkaa. Luonnonantimet piti hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti. Näin sait jo lapsena tottua marjastamiseen ja sienestämiseen, joista tuli sinulle elinikäinen intohimo. Äidin lisäksi lähellä olivat isovanhemmat, tädit ja sedät, joista aina puhuit lämmöllä. Sain sen kuvan, että lapsuutesi oli kaikesta huolimatta varsin onnellista aikaa.

Koulunkäyntisi sujui niin hyvin, että opettajat kehottivat äitiäsi laittamaan sotaorvot lapset oppikouluun. Koulumatkaa oli kolmisenkymmentä kilometriä Joensuuhun. Matka taittui aamuvarhaisella ja iltamyöhällä junalla edestakaisin. Näistä junamatkoista, niihin liittyneistä kolttosista ja vaarallisista hypyistä liikkuvaan junaan ja junasta pois sinulla oli monia tarinoita.

Päästyäsi ylioppilaaksi Joensuun lyseosta vuonna 1959 jatkoit opintoja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Tampereella. Opiskelun ohessa toimit kotikuntasi Tohmajärven kunnantoimistossa kunnallisalan harjoittelijana vuosina 1959-1960 sekä toimistovirkailija ja vt. kunnansihteerinä vuosina 1961-1962. Kunnallistutkinnon suoritit vuonna 1963 ja sairausvakuutushallinnon kurssin vuonna 1964.

Valmistuttuasi palasit jälleen rajan pintaan. Tällä kertaa Ilomantsiin (25 kilometriä rajasta). Siellä toimit Ilomantsin sairausvakuutustoimiston toimistonjohtajana vuodet 1964-1965.

Tampereella opiskellessasi olit tavannut Anjan. Hän lienee syy siihen, että hakeuduit Toijalan sairausvakuutustoimiston johtajaksi. Tätä tehtävää hoidit vuosina 1965-1975. Näin Toijalasta tuli kotipaikkasi 51 vuoden ajaksi, vaikka työpaikkasi vuosien varrella vaihtuivatkin.

Vuonna 1967 solmittu avioliittonne on tuottanut kaksi lasta – Anu ja Antti – sekä viisi lastenlasta – Anna, Alisa, Ville, Viljami ja Miina.

Työurasi jatkui nousujohteisesti. Kansaneläkelaitoksen Toijalan paikallistoimiston paikallisjohtaja 1975-1984, Kansaneläkelaitoksen Valkeakosken paikallistoimiston paikallisjohtaja 1984-1997, Kansaneläkelaitoksen Etelä-Pirkanmaan vakuutuspiirin määräaikainen paikallisjohtaja 1998-2000 ja vakuutuspiirin johtaja 2001-2004.

Tasavallan presidenttikin huomioi ansiosi myöntämällä sinulle Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristin 6.12.1993. Tilanpuutteen vuoksi en voi tässä luetella niitä lukuisia huomionosoituksia, joita sinulle on vuosien varrella sadellut kiitokseksi toiminnastasi erilaisten yhteisöjen ja yhdistysten hyväksi. Sinähän tiedät, kun olet monia juttuja ja tuloslistoja tähän lehteen toimittanut, että Kososen Juha on tarkka palstamillimetreistä.

Yhdistystoiminnassa olit väsymätön puurtaja. Sanoit, että ”toisten täytyy tehdä töitä, että toiset voivat harrastaa”. Sinä oli niitä, jotka tekivät töitä. Sinulla ei ollut koskaan pyrkyä johtajaksi, vaikka nostetta olisi kyllä ollut. Poikkeuksen muodosti Punainen Risti, jonka Toijalan paikallisosaston puheenjohtajana toimit 1970-luvulla.

Olit sotilasarvoltasi yliluutnantti, joten oli itsestään selvää, että toimit Toijalan Seudun Reserviupseerikerhossa esimerkiksi sihteerin ja ampumaupseerin tehtävissä. Siellä mekin ensikerran tapasimme. Tälle oli luonteva jatke Toijalan Urheiluampujat. Sinun erikoisalaasi oli pistooliammunta. Sen seurauksena Anjalla on paljon kiillotettavaa. Kerrankin kisoihin lähtiessäsi sanoit, että ”täytyy lähteä nuorempia vähän kiusaamaan”, ja voittohan sieltä silloinkin tuli. Aloitit myös jousiammuntaharrastuksen paikkakunnalla. Harrastajia kertyi suuri joukko, ja tuloksiakin saatiin, mutta sitten harrastus lopahti harrastustilojen puutteeseen. En nyt muista yksiäkään urheiluampujien järjestämiä kisoja, joissa et olisi ollut toimitsijatehtävissä.

Nuorisoseurajärjestö oli sinulle läheinen. Anja lauloi Toijalan Nuorisoseuran Sommelo-kuorossa ja Anu tanhusi. Sinä toimit vuosikausia nuorisoseuran johtokunnassa, rahastonhoitajana ja sittemmin tilintarkastajana. Lisäksi toimit Hämeen Nuorisoseurojen Liiton tilintarkastajana.

Eläkepäivinä tärkein tehtäväsi oli Sotaveteraanien tukeminen ja avustaminen. Muut jäivät taka-alalle.  Ilmeisesti alussa mainituista syistä koit veteraanityön tarpeelliseksi ja läheiseksi. Toimit Toijalan ja Ympäristön Sotaveteraanien taloudenhoitajana ja sihteerinä yhteensä noin 20 vuotta.

Muita mieluisia harrastuksiasi olivat edelleen puutarhan- ja metsänhoito (erityisesti mökillä), sienestys ja marjastus. Silloin tällöin meidänkin oven taakse ilmestyi muovikassillinen sieniä. Kuntoliikuntana jatkui hiihto ja lenkkeily.

Viimeinen yhteinen lenkkimme oli 21.5.2016, kun kannoin arkkuasi Akaan kirkossa. Minulle vaikein hetki oli se, kun siunaustilaisuuden jälkeen ruumisauton takaluukku painettiin kiinni. Mieleeni nousivat Heikki Ali-Löytyn kirkossa kauniisti laulamat sanat: ”Ota hänet vastaan. Meillä on niin ikävä.”. Tällä lopulliselta tuntuvalla hetkellä kuiskasin: ”Nähdään taas”.

Olavi Leino

 

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?