Yrjö Korhonen syntyi 2. maaliskuuta 1922 perheen viidenneksi lapseksi Suonenjoen Koivulanmäellä. Perheessä oli Yrjön lisäksi seitsemän lasta: Aino, Erkki, Vilho, Veikko, Anni, Jalmari ja Heikki.
Yrjö Korhosen isä oli Ville Korhonen (1891–1936) ja äiti Iida Maria Villentytär Kääriäinen (1890–1956). He menivät naimisiin 28.6.1912.
Työntekoon opittiin jo lapsena
Omavaraistaloudessa eläneessä perheessä lapset oppivat tekemään työtä pienestä pitäen. Yrjö Korhonen istui jo muutaman vuoden ikäisenä risukarhin päällä, kun isä äesti peltoja.
Myöhemmin hän oli mukana isän metsästysmatkoilla nuotiovahtina, ja kun isä tarvitsi apua metsätöissä, se oli tärkeämpää kuin kouluun meno. Koulu oli kaukana ja sinne kuljettiin kävellen kärrypolkua pitkin. Koulupäiville venyi mittaa hyvinkin kymmenen tuntia.
Yrjön ollessa 14-vuotias isä osti ison maatilan Markkalan kylästä. Hän tuli kuitenkin huijatuksi kaupassa, ja perhe joutui kohta luopumaan paikasta ja muuttamaan pieneen huoneen ja kamarin mökkiin. Isä sairastui pian sen jälkeen ja kuoli keuhkokuumeeseen 45-vuotiaana.
Perheen vanhin poika Erkki oli jäänyt armeijan palvelukseen, ja Vilho lähti maailmalle. Niinpä rippikouluikäisen Yrjön osalle tuli ottaa vastuuta perheen toimeentulosta. Hän sai pestin täkkimiehenä Sorsa-laivalla, missä hänen työnään oli lastata ja purkaa laivan rahtitavarat.
Kolmesti haavoittunut
Talvisodan alkaessa lähtivät vanhemmat veljet Erkki, Vilho ja Veikko rintamalle. 17-vuotias Yrjö päätti seurata vapaaehtoisena perässä. Hän väärensi äidin nimen valtakirjaan ja lähti.
Pestiä kesti 4 vuotta, 10 kuukautta ja 12 päivää, josta muutama kuukausi meni sairaalavuoteissa maaten. Ensimmäisen kerran Yrjö Korhonen haavoittui kesäkuussa 1941 Rouhialassa, toisen kerran heinäkuussa 1942 Poventsassa ja kolmannen kerran kaukopartiomatkalla Äänisellä helmikuussa 1943.
Hän ei ollut kuitenkaan katkera vihollisnaapureille, vaan ajatteli, että tahtomattaan hekin kai sinne olivat joutuneet.
Yrjö Korhoselle myönnettiin sota-ajan ansioista kolme ansiomitalia ja viisi muistomitalia. Hän oli kotiuttamisvaiheessa korpraali, mutta hänet ylennettiin myöhemmin alikersantiksi.
Sodasta palattuaan Yrjö Korhonen kävi ensin puualan peruskurssin, mutta hakeutui töihin tukinuittoon.
Rengiksi Jäkälä-äytsiin
Suomen ensimmäinen kultaryntäys syntyi, kun Inarista löytyi kultaa vuoden 1868 syyskesällä. Lemmenjoki on ehkä maamme parhaiten tunnettu ”kultakaivos”, mutta todellinen kultakuume Lemmenjoella koettiin toisen maailmansodan jälkeen, kun sodasta palanneet nuoret miehet lähtivät sinne kokeilemaan onneaan.
Yrjö Korhonenkin oli kuullut Lapin kultamaista jo pienenä poikana. Hänen enonsa Esa Kääriäinen oli ollut 1920-luvulla kaivamassa kultaa, ja Yrjö kuunteli hänen tarinoitaan mielenkiinnolla. Tarinat kiehtoivat, vaikkei eno ollutkaan kullalla rikastunut.
Matkalla pohjoiseen Korhonen oli lukenut Lemmenjoen uudesta kultalöydöstä ja tavannut Vuotsossa sukunimikaimansa Kullervo ”Kulta” Korhosen, joka oli luvannut hänelle töitä kaivauksellaan Lemmenjoella.
Yrjö Korhosen kullankaivuun historia alkoi siitä, kun hän kesällä 1951 käveli Inarista Lemmenjoelle ja sieltä Jäkälä-äytsiin. Hän aloitti renkinä Kulta-Korhosen valtauksella, missä kultaa kaivettiin Kulta-Jussiksi nimetyllä kaivinkoneella.
Oma valtaus
Kulta-Jussin käyttö osoittautui kuitenkin epäonnistuneeksi yritykseksi, ja sitä pystyttiin käyttämään vain maan siirrossa. Kun se sitten syksyllä 1952 kaatua romahti kaivosmonttuun, sai Kulta-Korhonen tarpeekseen ja jätti haaveet kullalla rikastumisesta.
Yrjö Korhonen peri valtauksen ja jatkoi kaivuuta hakkua, lekaa ja lapiota käyttäen. Koneella tehdyt montut olivat olleet liian matalia, ja Yrjö löysi pintamaan alta uusia kerroksia. Hän kaivoi ja pesi montut vähän muita huolellisemmin – ja löysi kultaa.
Vuonna 1954 Korhonen hankki työtä helpottamaan bensiinikäyttöisen keskipakoisvoimapumpun.
Yrjö Korhonen oli kullankaivajien piirissä suosittu, ja nuoremmat tulivat kysymään häneltä neuvoja. Monet kullankaivajista olivat toisinaan uhkarohkeitakin seikkailijoita, jotka jäivät Lappiin koko iäkseen.
Perhettä muutti Viialaan
Sodan jälkeen oli Korhosen veljeksistä vanhin, Vilho, muuttanut Viialaan töihin ja rakentanut talon Oopakkaan. Äiti Iida muutti hänen luokseen vuonna 1951, seuraavana vuonna Viialaan muutti Heikki Korhonen ja myöhemmin myös Jalmari Korhonen.
Kullankaivajien työskentelyaikaa ovat kesä ja syksy, vain kolmannes vuodesta, ja siksi töitä tehtiin yöttömässä yössä lähes kellon ympäri. Yrjö Korhosella oli kaivauksellaan toki talviasuttava kämppä ja savusauna. Talvella hän tuli joskus pidemmäksikin aikaa etelään ja asui useimmiten Vilho-veljensä talon yläkerrassa Rantatiellä mutta joskus myös tuttujensa, kuten Eppu Patrikaisen luona.
Virpi Elfving (o.s. Rinne) muistaa, miten Yrjö toi moottorikelkkansa Viialaan hänen isänsä pajalle trimmattavaksi. Elfving kävi kesällä 1963 Aune ja Heikki Korhosen matkassa Lemmenjoella tapaamassa Yrjöä. Yrjön luona Lemmenjoella kullan kaivuussa kävivät puolestaan veljet Heikki ja Jalmari.
Kultaa kirjeissä
Yrjö Korhonen ei suurista rikkauksista haaveillut, mutta kultaa tuli sen verran, että leivässä pysyi.
Hän lähetti kiltahippujaan kirjeessä Helsinkiin luotetulle ostajalle, joka maksoikin paremmin kuin muut. Maksu tuli paluupostissa – kirjeessä sekin.
Yksi tunnetuimmista kadonneen kullan tarinoista on Korhosen Yrjön taskusta pudonnut kultapullo. Tapahtuma-aika oli kevätkesä 1954. Yrjö Korhonen oli Helsingissä käymässä ja huomasi iltapäivällä pudottaneensa taskustaan 430 grammaa Lemmenjoen kultaa sisältäneen pullon. Löytötavaratoimistosta pulloa ei löytynyt, ja Yrjö lähti kulkemaan omia jälkiään pulloa etsien.
Hän löysi pullonsa särkyneenä Erottajan mäen jalkakäytävälle ja kullan levinneenä ajotien reunaan.
Kiireisempään Helsingin ruuhka-aikaan kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnittänyt kultaan ja pullonsirpaleisiin huomiota. Yrjö etsi käsiinsä puhelinkioskin ja soitti tutulle geologille, Savolaisen Eetulle, joka kiiruhti paikalle harjan ja rikkalapion kanssa. Liikenteen hieman hiljennyttä miehet lakaisivat suurimman osa kullasta talteen.
Junan vaihto pelasti
Enemmän dramatiikkaa liittyy erääseen Yrjö Korhosen Viialassa käyntiin. Hän oli maaliskuun 15. päivänä 1957 lähdössä Toijalan asemalta Helsinkiin, kun samaan aikaan asemalle tuli pohjoiseen menevä juna, Korhonen muutti mieltään ja hyppäsikin sen kyytiin.
Se pelasti ehkä hänen henkensä. Juna, joka lähti Helsinkiin, oli se, joka Kuurilassa törmäsi toiseen pikajunaan. Onnettomuudessa kuoli 26 henkeä ja loukkaantui 50.
Karhu-Korhonen oli eläinten ystävä
Yrjö Korhonen oli luontoihminen ja kokenut eränkävijä. Hän harrasti talvisin metsästystä ja sai saaliikseen niin karhuja, susia kuin ahmojakin.
Korhonen on kuitenkin vakuuttanut, että hän varmasti jätti ampumatta useammin kuin kaatoi. Hän sanoi ottaneensa metsästä vain tarvittavan leivän jatkeen.
Sen lisäksi, että hän lähestyi eläimiä aseen kanssa, hän kuvasi niitä, varsinkin susia ja karhuja, kaitafilmille. Hänellä oli ainutlaatuisia filmejä, joissa karhu hyökkää kohti kuvaajaa talvisessa luonnossa ja taustalla sen penikat kiipeilevät puissa ja kisailevat keskenään.
Korhosen eläinfilmit ovat tiettävästi Yleisradion arkistossa. Lempinimensä Karhu-Korhonen saikin paitsi karhujen metsästyksestä myös niiden ikuistamisesta.
Syksyllä 1961 Korhonen ystävystyi Viialan nahkatehtaan isännöitsijän Antti Mustakallion ja tämän Timo-veljen kanssa ja toimi heidän eräoppaanaan. Hän myös rakensi Antti Mustakalliolle kämpän Lappiin ja vietti joitakin talvia hänen kartanossaan tehden kirvesmiehen töitä.
Sudet Susi-Pulliaisen tutkimusaineistoksi
Vuonna 1963 Yrjö Korhonen otti hoitoonsa kolme vastasyntynyttä sudenpentua, joilta hän oli ampunut emon. Hän ruokki niitä tuttipullolla ja kuljetti niitä mukanaan selkärepussa. Hän myös opetti ne ulvomaan. Niissä merkeissä hän tuli myös auttamaan eläintieteilijä, tietokirjailija ja poliitikko Erkki Pulliaista.
– Yrjö Korhonen ampui Lemmenjoen penkalle susinaaraan, jolla oli pesässä kaksi urospentua ja yksi naaraspentu. Hän vei ne Viialaan Antti Mustakalliolle, joka toi ne minulle Viikkiin, jossa tutkin niitä. Osa tuloksista on osa väitöskirjaani, joka valmistui marraskuussa 1965. Sudet siirrettiin myöhemmin Tampereen eläintarhaan, kertoo Erkki Pulliainen.
Kun Yrjö Korhonen myöhemmin kävi siellä katsomassa susiaan, ne tunnistivat hänet äänestä ja ryhtyivät nuolemaan hänen kasvojaan.
Tankavaaraan turistikeskus
Vuonna 1965 kokoontui Inarin kunnan päättäjiä maaherra Martti Miettusen johdolla pohtimaan, miten kultaa voitaisiin markkinoida matkailukäyttöön. Mukana olivat myös kullankaivajat Yrjö Korhonen ja Niilo Nipa Raumala. Kun Lemmenjoki oli vaivalloisen matkan takana, vuokrattiin turistihuuhtomoa varten Metsähallitukselta maa-alue Tankavaaran Hopiaojan varresta.
Alku oli vaatimatonta. Korhonen ja Raumala myivät omatekoisia pääsylippuja kannon päällä istuen. Turisteille ei ollut tarjolla muuta kuin vaskooli, vaskauspaikka ja opastusta, mutta se riitti. Ensimmäisenä kesänä kultaa kävi vaskaamassa yli kymmenen tuhatta turistia.
Myöhemmin rakennettiin kahvila, jonka seinälle miehet keräsivät kullanhuuhdontaan liittyvää esineistöä.
Vuonna 1974 alueella alettiin järjestää vuotuisia kullanhuuhdonnan SM-kisoja, ja vuosina 1977–2006 Tankavaarassa järjestettiin myös kullanhuuhdonnan MM-kisoja.
Tankavaaran Kultamuseo perustettiin vuonna 31.3.1973. Se ylläpitää ja lisää tietoisuutta Lapin kullankaivun kulttuurista ja historiasta.
Kultakentillä maailmalla
Yhdessä Jalmari-veljensä ja ystävänsä Pekka Salosen kanssa Yrjö Korhonen kierteli ympäri maailmaa kulta- ja jalokivikentillä.
Brasiliassa hän tutustui timanttialueeseen. Australiassa, joka oli yksi hänen suosikeistaan, tulivat tutuiksi muun muassa Lightning Ridgen opaalialue, Ruby Valen safiirialue ja Queenslandin osavaltiossa ametistikaivokset.
Kaliforniasta Korhosen mukaan tarttui jokunen kivi, kullasta puhumattakaan. Alaskassa hän kävi pari kertaa, mutta ehdoton suosikki oli kuitenkin Kanada ja sen länsiosat Yukon ja Brittiläinen Kolumbia. Yukonin Klondikeen Yrjö Korhonen teki kolme matkaa. Hän kävi tutustumassa myös Arkangelin alueen kiviin ja timantteihin.
Takaisin Lemmenjoelle
Tankavaarassa vierähti Yrjö Korhosella toistakymmentä vuotta, sitten alkoi Lemmenjoki kutsua uudelleen. Hän palasi paratiisiinsa Jäkälä-äytsiin ja alkoi konekaivajaksi yhdessä Jalmari-veljensä ja Raimo Kanamäen kanssa.
Oululainen kultaseppä ja kullankaivaja Janne Kannisto kertoo vierailustaan Yrjö Korhosen luona kesällä 2000.
– Vietin Yrjön kentällä muutaman päivän hellapuita halkoen, kaivoksen edistymistä seuraten ja tietysti Yrjön kanssa rupatellen. Tuolla varsin miesvaltaisella kaivospiirillä saa helposti kokin pestin hoitaakseen. Näin kävi myös minulle, mutta sen viran otin mielelläni vastaan. Pidänhän tunnetusti sekä ruuanlaitosta että etenkin itse syömisestä.
Eräänä päivänä Kannisto sai Korhoselta joitain ylimalkaisia ohjeita siitä mistä löytyy mitäkin.
– Ja voihan pojat. Voin vakuuttaa, että oli kokemus valmistaa ruokaa tuolla kartanolla. Kartanolla, jolla on eletty kohta 50 vuotta. Sieltä löytyi kaikkea, mitä ruuanlaittoon tarvitaan. Kerran kun rupesin paistamaan lättyjä, kysyin Yrjöltä missä on paistinrasvaa. Yrjö haki purkin ja kysyi: Kävisikö tuo? En ollut aivan varma, joten kysyin kyseisen rasvan alkuperää. Se oli vuonna -63 kaadetun karhun purkkiin sulatettua rasvaa. Hetken hiljaisuus. Sitten Yrjö: On se ainakin saapasrasvaksi hyvää.
Salaviisas Konsta Pylkkänen
Viialalainen Eila Pöyhönen tunsi Yrjö Korhosen jo 1960-luvun lopulta. Hän kävi useaan otteeseen Korhosen valtauksella. Hän muistelee Yrjön kämppää hyvin varustetuksi, ja mieleen on jäänyt myös kallioiden välissä ollut uima-allas.
– Kämpässä oli Yrjön makuuhuoneen lisäksi etuhuone, jossa pieni pöytä ja kaksi vahvasta puunrungosta veistettyä nojatuolia. Toisessa istui Yrjö ja toisessa koira. Seinien hyllyillä oli kullanhuuhdontaan liittyvää esineistöä ja kirjoja. Vieraat Yrjö majoitti laavunkaltaiseen majaan. Puron varressa oli savusauna ja ruokavarasto.
Pöyhönen kiittelee Yrjöä hyväksi seuramieheksi.
– Hän ei ollut erakko, eikä edes ujo. Hän oli hätäilemätön ja vaikutti siksi hiljaiselta. Hän oli myhäilevä, salaviisas, ympäristön ja maailman tarkkailija ja sitä kommentoiva Konsta Pylkkänen.
Viialassa käydessään Yrjö Korhonen vieraili usein Eila Pöyhösen luona. Kerran he istuivat katselemassa televisiosta taitoluistelukisoja.
– Istuttiin ihan hiljaa. Yrjöstä ehkä tuntui, että jotain pitää sanoa ja hän tokaisi: Ne ei oo rumia.
Kirjasto muistuttaa ahkerasta lukijasta
Lemmenjoella on kaksi Karhu Korhosen kirjasto -kyltillä merkittyä rakennusta. Toinen sijaitsee Martin Iiskon palolla ja toinen Jäkäläpään laella.
Yrjö Korhonen oli tunnettu myös lukemisharrastuksestaan, ja kullanhuuhtojaystävä Janne Kannisto keksi Yrjön 80-vuotislahjaksi perustaa nämä kirjastot.
Jäkäläpään kirjasto laajeni kevättalvella 2003 kulttuurikeskukseksi. Kirjastoihin tuotiin Oulun kaupunginkirjastosta poistettuja sekä lahjoituksena saatuja teoksia 400 kappaletta. Myöhemmin on lahjoitettu uusiakin teoksia ja Tieteen Kuvalehden vuosikertoja. Jäkäläpään kulttuurikeskuksessa on myös valokuvanäyttelyitä.
Tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi Yrjö Korhoselle Suomen Leijonan ritarimerkin vuonna 2001.
Suuri Vaskaaja kutsui luokseen
Janne Kannisto kertoo Yrjö Korhosen olleen nuoremmilleen ja tovereilleen esikuva ja näyttäneen mallia miten Lapissa ollaan ja eletään luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen.
– Kun ensimmäinen kultaryntäys alkoi 1870-luvun alussa, tavoitteena oli rikastua. Sotien jälkeen kultaa kaivamaan lähtivät miehet, joille se merkitsi elinkeinoa seikkailun ja luonnon kanssa sovussa elämisen ohella. Silloin tulivat Yrjö Korhosen lisäksi tutuiksi myös legendaariset Niilo Raumala, Niilo Ranttila ja Arvo Ruonaniemi. Viimeisetkin näistä lähtivät tästä maailmasta viime kesänä.
Kannisto pohtii, tuleeko vielä kolmannen kultaryntäyksen aika.
– Voisin ajatella, että kultaa kaivamaan lähtee tulevaisuudessa ihmisiä, jotka haluavat palata luontoon ja kaivavat kultaa harrastuksekseen. Tilanne kullankaivuun kohdalla on monella tavoin muuttunut. Sitä rajoittavat kaivoslain uudistus ja uusiksi pannut lupaprosessit. Huomioon on otettava myös alueen alkuperäiset asukkaat, saamelaiset, joiden mielipiteitä on kuunneltava, toteaa Kannisto.
Yrjö ”Karhu” Korhonen siirtyi Suuren Vaskaajan huomaan lokakuun 20. päivänä 2003, ja hänet on haudattu Inariin.
Yrjö Korhosen valtaus Jäkälä-äytsissä on nykyisin hänen veljensä Veikon pojan, Jouko Korhosen nimissä.
Lähteet: Aune Korhosen, Janne Kanniston ja Erkki Pulliaisen haastattelut, Sirkka Heimonen: Yrjö Korhonen In Memoriam / Prospäkkäri-lehti 4/2003 , Prospäkkäri 2/2002
